Kulttuurishokeista / Om kulturshocker

Kun länsimaalaiset tulevat Intiaan.... / När västerlänningar kommer till Indien...

1. Pään pudistelu / Att skaka på huvudet

Pään pudistelu länsimaissa tarkoittaa kieltävää vastausta, mutta täällä sillä on päinvastainen merkitys. Aina jos yritän varmistaa jonkun vastauksen ettei vaan tulisi väärinkäsityksiä he vain pudistelevat päätään sanomatta mitään. Esimerkiksi kun yritin yöbussissa varmistaa että bussi varmasti pysähtyy oikean hotellin eteen kuski vain mutisi jotain ja pudisteli rajusti päätään...Intialaiset pudistelevat päätään joka asiaan, keikuttelevat sitä hassusti puolelta toiselle. Olen myös kullut että se tarttyy helposti meihin vapaaehtoisiin kun olemme täällä pidemmän aikaa...

I västvärlden är vi vana vid att man skakar på huvudet då man svarar nekande. Här har huvudskakning motsatt betydelse. Då ja frågar saker två gånger bara för att undvika missföstånd får jag oftast till andra svaret bara en huvuskakning, vilket ju är lite förvirrande. T.ex. då jag i nattbussen försökte försäkra mej om att bussen stannar vid det rätta hotellet muttrade chaffören bara och skakade vilt på huvudet...Indierna vickar på huvudet till det mesta, det är samtidigt både skojigt och irriterande. Jag har hört att det smittar lätt av sig då man tillbringar en längre tid här...

2. Röyhtäily ja syljeskely / Rapning och spåttande

Tälläpäin huonot ruokailutavat ovat kohteliaisuutta. Ruoka siis syödään käsin ja sitä pitää sorkkia ja tökkiä minkä ehtii. Maiskuttelua ja röyhtäilyä saa kestää joka aterian yhteydessä ilman että kukaan menee siitä hämilleen. Itse vielä vaistomaisesti tukahdutan nämä sikamaiset ääntelyt, mutta enköhän puolessa vuodessa opi tavoille...

Syljeskely ja räkiminen on myös suosittua. Salman Rushdie luonnehti tapaa ”jaloksi harrastukseksi” kirjoissaan (niissä vanhat miehet tappoivat aikaa sylkien kuppiin). Etenkin bussissa istuessa saa kuulla hirveitä räkimisääniä niin että melkein tekee itsekin mieli oksentaa.

”Dåliga” matvanor är artighet här. Maten äts med händerna och man skall pota på den så mycket som möjligt. Rapningar och smaskande får man stå ut med under varje måltid. Jag kväver ännu instinktivt mina ljud, men månne ja inte på ett halvår ännu lär mig artighet...

Att spotta ljudligt är också populärt. Salman Rushdie kallade spottandet för ”en ädel hobby” i sina böcker (där ödade äldre män tid med att spotta i spottkoppar). Speciellt då man sitter i bussen hör man så förskräckliga ljud att man nästan får lust att kräkas själv.

3. Aikakäsitys / Tidsuppfattning

Intialaiset käsittävät ajan täysin eri tavalla kuin me länsimaissa. Välillä musta tuntuu ettei sanaa ”myöhästyminen” edes tunneta täälllä. Mitkään aikataulut tai lupaukset eivät pidä. He sanovat aina ”maybe tomorrow?”. Kohtalo määrää milloin mikäkin asia hoidetaan. Jos hoidetaan.

Indierna har en totalt olik tidsuppfattning än vi i västvärlden. Ja tror nästan att de inte ens finns ett ord som ”försenad” i dethär landet. Ingatidtabeller eller löften håller. De säger alltid ”maybe tomorrow?”. Ödet bestämmer om när och hur saker sköts. Om de sköts överhuvudtaget.

4. Töykeys / Klumpigheten

Kohteliaisuus on tapa jota meille länsimaissa tuputetaan syntymästä lähtien. Aina pitää muistaa kiittää ja pyytää asioita nätisti. Kannadan kielessä kiitos on ”danyavadagalu”. Jo sanan pituudesta huomaa ettei sitä käytetä arkipäiväisessä elämässä. Intialaiset kiittävät vain jumaliaan. Tässä kielessä ei ole mitään kohteliaisuusmuotoja kuten ”saisinko” tai ”ole hyvä”. Käskymuotoa käytetään siis paljon. Tästä johtuen me länsimaalaiset saatamme kokea intialaiset välillä hiukan töykeiksi. On myös todella vaikeaa olla kiittämättä ruoasta ja kaikista pikkuasioista perheessä. Ainoa kohteliaisuusmaneeri on hymy. Ikävä kyllä kaikki intialaiset eivät osaa hymyilyn jaloa taitoa (esim. pomoni). Itse olen yhtä hymyä koko ajan.

Artighet är en vana som djupt rotats i oss västerlänningar sedan födseln. Man skall alltid komma ihåg att tacka och be artigt om saker. I kannada-språket är tack ”danyavadagalu”. Redan ordets längd berättar oss att den inte används till vardags. Indierna tackar bara sina gudar. I dethär språket existerar inga artighetsfarser så som ”kan jag få?” eller ”var så god”. Istället används imperativ (befallningar). P.g.a. detta upplever vi västerlänningar ibland indierna som oartiga eller rentav ovänliga. Det är också förvånansvärts svårt att låta bli att tacka för maten och alla småsaker i familjen. Den enda artighetsprinsipen här är leendet. Tyvärr behärskar inte alla indier denna fina förmåga (min boss bl.a.). Själv försöker jag vara ett enda leende hela tiden.

5. Liikenne / Trafiken

Liikenteessä vallitsee viidakon laki. Isomman oikeus on ainoa liikennesääntö. Jalankulkijana sitä on pahnan pohjimmainen, parasta on istua suuressa bussissa. Liikenne on vasemmanpuoleinen, mutta oikeastaan puolella ei edes ole täällä niin suurta väliä. Ajat siinä missä on tilaa. Tööttiä soitetaan huvin vuoksi niin että kaikki tietävät että sitä ollaan tulossa. Kaikista parhainta ovat kuitenkin lehmät. Ne saavat kävellä ja tehdä ihan mitä vaan ihan missä vaan, eikä kukaan hermostu tai aja päälle.

I trafiken råder djungelns lag, de största härskar. Som fotgängare är man lägst i rang, bäst är det att sitta i en stor buss. Trafiken är vänstersidig men egentligen spelar sidan inte så stor roll här. Man kör där man ryms och köra. Här tutar man för skojs skull och för att berätta att man kommer med sitt fordon. Det bästa av allting är ändå kossorna. De får göra precis vad de vill, var de vill utan att någong blir irriterad eller kör på dem.

6. Minä / Jag

Joskus musta tuntuu että mä itse olen intialaisille suurempi kultturishokki kuin ne mulle. Toisin kuin kotomaassani, täällä tuijottelua ei hävetä tai piilotella. Jos huomioisin jokaisen mulkkauksen jonka saan kadulla käyskennellessäni en varmaan uskaltaisi enää astua ovesta ulos. Kaikenlaista kommenttia ja huuteluakin saa välillä kestää, pikkulapset hokevat mantraansa: ”whatsyourname, whatsyourname”. Joskus mopot ja riksat hidastavat vauhtia niin että ehtivät katsoa mua kunnolla. Ihmiset ottavat myös valokuvia. Jotkut kysyvät lupaa, jotkut ottavat salaa ja jotkut vain pysähtyvät pokkana eteen ja kuvaavat. Tulee vähän ”apina eläintarhassa” - fiilis.

Ibland känns det som om jag själv är en större kulturshock för indierna än de är för mej. Här är det nämligen helt okej att stirra och glo på människor utan att skämmas det minsta. Om jag skulle uppmärksamma varenda blick jag får skulle jag snart inte våga gå ut ur dörren. Ja får också höra alla möjliga kommentarer och utrop, barnen här tjuter sin eviga ramsa ”whatsyourname, whatsyourname”. Ibland nästan stannar motorcyklar och riksan för att få en bättre blick på mej. Människorna tar också bilder på en. En del frågar lov, andra tar i smyg och vissa bara stannar framför en och fotar utan att skämmas det minsta. Man känner sig lite som en exotisk apa.

...mutta itse asiassa olen sopeutunut aika hyvin tähän kulttuuriin. En ole pahemmin kokenut ”Intia Syndroomaa”, josta meille puhuttiin orientaatioviikolla. Siihen kuului mm vainoharhaista ajattelua, pelkoa ja kammoa. En tule koskaan sulautumaan joukkoon täällä, eivätkä ihmiset koskaan väsy tuijottamiseensa. Mutta kyllä sen kanssa voi elää. Ainakin toistaiseksi.

...men i själva verket tycker jag att jag anpassat mej rätt så bra i kulturen här. Jag har inte lidit av ”Indien syndromet” som dom försökte skrämma oss med under orientationsveckan. Till syndromet hör bl.a. paranoida tankar, skräck och panik. Jag kommer aldrig att smälta in i mängden här, och människorna kommer inte att tröttna på att glo på mej. Men det är något ja kan leva med. Än så länge i alla fall.