Yhteisöllisyydestä ja perherakkaudesta (Intian hyviä puolia osa II)

Intia on maailman toiseksi väkirikkain valtio. Tässä maassa asuu 1.2 miljardia ihmistä, suurin osa kylkikyljessä naapurin kanssa, ilman yksityisyyttä, ilman omaa tilaa. Länsimaiseen mediaan ennättävät vain kaikki huonot uutiset, yksittäiset kauhutapaukset raiskauksista ja joukkohysterioista. Mietimme että onpa se hullu ja vaarallinen maa. Ihan liikaa ihmisiä ja hulluja siellä. Uutisotsikoksi ei kuitenkaan pääse kaikista uskomattomin uutinen, nimittäin että suurin osa näistä 1.2 miljardista ihmisestä elää itse asiassa rauhallista yhteiseloa vaikka tilaa ei ole, eikä tarpeeksi vettä tai ruokaa. Sitä voi aina spekuloida miten oma länsimainen valtio suoriutuisi moisesta väenpaljoudesta ja riittämättömistä varoista...

Intiassa on opittu elämään lähellä kanssaihmistä (muita vaihtehtoja ei ole edes ollut tarjolla). Yhteisöllisyyden kiteytymä on intialainen perhe, joka saattaa koostua parista henkilöstä koknaiseen kylään.

Täällä perhe on kaikki kaikessa. Oli se sitten millainen perhe vaan, olivatpa sukulaiset tai lähimmäiset kuinka hulluja tai hankalia, he ovat silti aina perhettä ja perhe pitää yhtä loppuun asti. En usko, että pystyn edes kunnolla tajuamaan kuinka tärkeä perhe näille ihmisille on. En tarkoita etteikö oma perheeni olisi minulle tärkeä, mutta täällä sitä ollaan ihan eri tavalla riippuvaisia toisistaan. Kun puhuin intialaisen siskoni kanssa avioliitosta, hän sanoi haluavansa naida sotilaan. Ihmettelin miksi, ja 16 vuotias siskoni vastasi ihan tosissaan että sotilaana miehen on oltava poissa kotoa puolustamassa isänmaata, ja tällöin siskoni voi rauhassa olla äitinsä ja siskonsa kanssa kotona. Nuorempi siskoni ei halua mennä Mysoreen opiskelemaan (vaikka siellä olisi luultavasti paremmat mahdollisuudet), sillä hän haluaa olla kotona lähellä äitiä. Äidin ollessa edes yhdenkin illan poissa siskoni on ihan masentunut ja äidin palatessa hän herää ikäänkuin uudelleen henkiin. Parasta murrosikäisten siskojeni elämässä on lomapäivinä laiskotella kotona äidin kanssa, katsellen saippuasarjoja telkkarista ja välillä tehdä ruokaa ja juoda chaita.

Välillä vain mietin millainen itse olin 14 ja 16 vuotiaana. Kuinka en kestänyt ainuttakaan perjantai tai lauantai-iltaa kotona ja kuinka koko ajan piti olla menossa jonnekin, niin että sitä ehti juuri ja juuri nähdä perheensä iltaisin. Mutta ei meitä kai voi liiaksi vertailla, olemme kahden totaalisesti erinlaisen kulttuurin kasvatteja. Heidän on kuitenkin välillä vaikea ymmärtää mikä meidät länsimaiset nuoret ajaa yksin toiselle puolelle maapalloa. Eikö ole äitiä ikävä? Miten kestämme niin kauan erossa perheestämme?

Olemme individualisteja, oman onnemme seppiä. Perheessä roikkuminen on nössöä ja joku on mennyt pieleen jos ei ole onnistunut itsenäistymään tarpeeksi nopeasti. Perhe on meille pahin, se on tiellä ja se velvoittaa. Mieluiten eläisimme vain omaa elämäämme juuri niin kuin itse haluamme. On ärsyttävää olla riippuvainen muista, sitä ei halua olla rajoittunut. Länsimaiset ystäväni täällä valittavat usein miten hankalaa on kun pitää noudattaa yhteisiä ruokailuaikoja ja aina olla riippuvainen isäntäperheestä. Milloin voin pestä vaatteeni? Milloin voin mennä nukkumaan ja milloin on herättävä? Mihin aikaan on tultava lounaalle/päivälliselle jne. Haluamme elää itsenäistä elämää ja syödä ja nukkua milloin huvittaa, muista riippumatta!

Kaikessa on puolensa. Itse olen sitä mieltä että meillä on paljon opittavaa intialaisten perherakkaudesta ja yhteisöllisyydestä (kuten heilläkin olisi varmaan oppimista meidän itsenäisyydestämme). Tai ehkä kyse on muistamisesta. Milloin aloimme välittää vain itsestämme ja omasta elämästämme? Milloin omasta elämästä tuli niin tärkeä että perhe unohtui ja itsenäisyys merkitsi kaikista velvollisuuksista irrottautumista? Itsekin mietin että pitää nopeasti muuttaa pois kotoa niin että pääsee itsenäistymään ja on pois vanhempien jaloista. Ja tottakai omien aikataulujen joustavuuskin houkutti ja oma, ihan iki oma itsenäinen elämä. Intiassa lapsukaiset asuvat kotona kunnes menevät naimisiin. Moderneissa piireissä, missä nuoret opiskelevat ja hankkivat itselleen ammatin he voivat elellä kotosalla lähemmäs kolmekymppisiksi. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Nämä nuoret intialaiset eivät ole itsenäistymättömiä nössöjä, päinvastoin, he onnistuvat olemaan sekä itsenäisiä nuoria että välittäviä ja muut huomioon ottavia ihmisiä. Välillä melkein ärsyttää kun muut vapaaehtoiset valittavat aikatauluista ja riippuvuudesta perheeseen, iloitsisivat sen sijaan yhteisöllisyydestä ja näkisivät perheen hyvät puolet. Tajuaisivat että itse asiassa se tekee heille hyvää kun välillä pitää ottaa muutkin huomioon, kun pelkän oman navan tuijottaminen ei käykään päinsä.

Ihailen intialaisten rauhallista yhteiseloa. On haasteellista elää niin tiukasti yhdessä niin monen ihmisen kanssa, se vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. Myöskin kodin ulkopuolella ihmiset ovat todella kärsivällisiä ja hienotunteisia. Hyvin harvoin kukaan rähinöi täyteen ahdetussa bussissa tai kaoottisessa liikenteessä. Kun kaikki yrittävät ottaa muut huomioon on itsellään myös hyvä olla. Täällä todella välitetään lähimmäisestä. Viimeaikoina länsimaissa on syntynyt vapaaehtoistyöbuumi. Sitä ollaan niin välittäviä ja auttavaisia kehitysmaita kohtaan ja näytetään muille kuinka hyviä ihmisiä sitä ollaan kun reissataan toiselle puolelle maapalloa auttamaan toisia. Tärkeintä olisi kuitenkin keskittyä siihen mikä on lähellä ja huomata ihmiset, jotka ovat osa jokapäiväistä elämää. Jos kaikki ottaisivat lähimmäisensä huomioon joka hetki, olisi kaikkien maailman ihmisten hyvä olla. 

Rauhallista joulun odotusta sinne KotiSuomeen, muistakaa kaikkien kiireiden keskellä antaa myös aikaa perheelle :)

(Terveisin Intianmatkaaja, joka lähtee kohta joulunviettoon Goalle ystäviensä kanssa, tekopyhää vaiko vain ironista?)

Intialainen isäntäperheeni