Pondy

Nishkals last GTG :(

Pondy, pondy, pondy

Nenäkoru / Näspiercing

Noniin, aion nyt tunnustaa teille kaikille rakkaille siellä kotona että otin ihan ihka oikean nenäkorun! Kuvassa alla näette lävistys studion (läppäläppä, en tiedä mikä pölyinen pikkupuoti se oli, mutta sinne paikalliset meidät opastivat). Lävistäjä oli nuori jätkä, vaikutti kuitenkin tehneen lävistyksiä ennenkin, tai sitten vain esitti itsevarmaa. Solveig otti kaksi uutta korvaläväriä ja minä sitten nenälävärin. Ei se ollut kuin 10 sekuntia sanoinkuvailematonta kipua, aiva kuin joku olisi ollu leikkaamassa nenää irti. No ei vaan. Oli meillä desinfiontiainekin mukana, joten turvallisesti saimme haavat puhdistettua. Viikko on jo kulunut eikä ongelmia ole (ainakaan vielä) osunut tielle. Jeij :)

Tänkte sen också bekänna här en gång för alla att jag faktiskt tog en riktigt näspiercing. I bilden nedan kan ni se piercings-salongen (skämt o sido, vet inte vad det var för en dammig liten vrå, men de lokala visade oss dit). En ung kille stack hålen i Solveigs öron och min näsa. Han verkade vara en erfaren piercare, eller sen spelade han bara mer självsäker än han egentligen var. Lite spännande var det nog, men sist o slutligen var det bara 10 sekunder av ofattbar smärta, som om någon skulle ha försökt skära av hela näsan..Nonej, int ska man överdriva. Vi hade t.o.m. desinfieringsmedel med oss, så det var septiskt godkännbart och allting. Det har gått en vecka nu och jag är ännu vid liv, näsan välbehållen. jeij :)

piercing saloon

spot the difference...

'

Yhteisöllisyydestä ja perherakkaudesta (Intian hyviä puolia osa II)

Intia on maailman toiseksi väkirikkain valtio. Tässä maassa asuu 1.2 miljardia ihmistä, suurin osa kylkikyljessä naapurin kanssa, ilman yksityisyyttä, ilman omaa tilaa. Länsimaiseen mediaan ennättävät vain kaikki huonot uutiset, yksittäiset kauhutapaukset raiskauksista ja joukkohysterioista. Mietimme että onpa se hullu ja vaarallinen maa. Ihan liikaa ihmisiä ja hulluja siellä. Uutisotsikoksi ei kuitenkaan pääse kaikista uskomattomin uutinen, nimittäin että suurin osa näistä 1.2 miljardista ihmisestä elää itse asiassa rauhallista yhteiseloa vaikka tilaa ei ole, eikä tarpeeksi vettä tai ruokaa. Sitä voi aina spekuloida miten oma länsimainen valtio suoriutuisi moisesta väenpaljoudesta ja riittämättömistä varoista...

Intiassa on opittu elämään lähellä kanssaihmistä (muita vaihtehtoja ei ole edes ollut tarjolla). Yhteisöllisyyden kiteytymä on intialainen perhe, joka saattaa koostua parista henkilöstä koknaiseen kylään.

Täällä perhe on kaikki kaikessa. Oli se sitten millainen perhe vaan, olivatpa sukulaiset tai lähimmäiset kuinka hulluja tai hankalia, he ovat silti aina perhettä ja perhe pitää yhtä loppuun asti. En usko, että pystyn edes kunnolla tajuamaan kuinka tärkeä perhe näille ihmisille on. En tarkoita etteikö oma perheeni olisi minulle tärkeä, mutta täällä sitä ollaan ihan eri tavalla riippuvaisia toisistaan. Kun puhuin intialaisen siskoni kanssa avioliitosta, hän sanoi haluavansa naida sotilaan. Ihmettelin miksi, ja 16 vuotias siskoni vastasi ihan tosissaan että sotilaana miehen on oltava poissa kotoa puolustamassa isänmaata, ja tällöin siskoni voi rauhassa olla äitinsä ja siskonsa kanssa kotona. Nuorempi siskoni ei halua mennä Mysoreen opiskelemaan (vaikka siellä olisi luultavasti paremmat mahdollisuudet), sillä hän haluaa olla kotona lähellä äitiä. Äidin ollessa edes yhdenkin illan poissa siskoni on ihan masentunut ja äidin palatessa hän herää ikäänkuin uudelleen henkiin. Parasta murrosikäisten siskojeni elämässä on lomapäivinä laiskotella kotona äidin kanssa, katsellen saippuasarjoja telkkarista ja välillä tehdä ruokaa ja juoda chaita.

Välillä vain mietin millainen itse olin 14 ja 16 vuotiaana. Kuinka en kestänyt ainuttakaan perjantai tai lauantai-iltaa kotona ja kuinka koko ajan piti olla menossa jonnekin, niin että sitä ehti juuri ja juuri nähdä perheensä iltaisin. Mutta ei meitä kai voi liiaksi vertailla, olemme kahden totaalisesti erinlaisen kulttuurin kasvatteja. Heidän on kuitenkin välillä vaikea ymmärtää mikä meidät länsimaiset nuoret ajaa yksin toiselle puolelle maapalloa. Eikö ole äitiä ikävä? Miten kestämme niin kauan erossa perheestämme?

Olemme individualisteja, oman onnemme seppiä. Perheessä roikkuminen on nössöä ja joku on mennyt pieleen jos ei ole onnistunut itsenäistymään tarpeeksi nopeasti. Perhe on meille pahin, se on tiellä ja se velvoittaa. Mieluiten eläisimme vain omaa elämäämme juuri niin kuin itse haluamme. On ärsyttävää olla riippuvainen muista, sitä ei halua olla rajoittunut. Länsimaiset ystäväni täällä valittavat usein miten hankalaa on kun pitää noudattaa yhteisiä ruokailuaikoja ja aina olla riippuvainen isäntäperheestä. Milloin voin pestä vaatteeni? Milloin voin mennä nukkumaan ja milloin on herättävä? Mihin aikaan on tultava lounaalle/päivälliselle jne. Haluamme elää itsenäistä elämää ja syödä ja nukkua milloin huvittaa, muista riippumatta!

Kaikessa on puolensa. Itse olen sitä mieltä että meillä on paljon opittavaa intialaisten perherakkaudesta ja yhteisöllisyydestä (kuten heilläkin olisi varmaan oppimista meidän itsenäisyydestämme). Tai ehkä kyse on muistamisesta. Milloin aloimme välittää vain itsestämme ja omasta elämästämme? Milloin omasta elämästä tuli niin tärkeä että perhe unohtui ja itsenäisyys merkitsi kaikista velvollisuuksista irrottautumista? Itsekin mietin että pitää nopeasti muuttaa pois kotoa niin että pääsee itsenäistymään ja on pois vanhempien jaloista. Ja tottakai omien aikataulujen joustavuuskin houkutti ja oma, ihan iki oma itsenäinen elämä. Intiassa lapsukaiset asuvat kotona kunnes menevät naimisiin. Moderneissa piireissä, missä nuoret opiskelevat ja hankkivat itselleen ammatin he voivat elellä kotosalla lähemmäs kolmekymppisiksi. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Nämä nuoret intialaiset eivät ole itsenäistymättömiä nössöjä, päinvastoin, he onnistuvat olemaan sekä itsenäisiä nuoria että välittäviä ja muut huomioon ottavia ihmisiä. Välillä melkein ärsyttää kun muut vapaaehtoiset valittavat aikatauluista ja riippuvuudesta perheeseen, iloitsisivat sen sijaan yhteisöllisyydestä ja näkisivät perheen hyvät puolet. Tajuaisivat että itse asiassa se tekee heille hyvää kun välillä pitää ottaa muutkin huomioon, kun pelkän oman navan tuijottaminen ei käykään päinsä.

Ihailen intialaisten rauhallista yhteiseloa. On haasteellista elää niin tiukasti yhdessä niin monen ihmisen kanssa, se vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. Myöskin kodin ulkopuolella ihmiset ovat todella kärsivällisiä ja hienotunteisia. Hyvin harvoin kukaan rähinöi täyteen ahdetussa bussissa tai kaoottisessa liikenteessä. Kun kaikki yrittävät ottaa muut huomioon on itsellään myös hyvä olla. Täällä todella välitetään lähimmäisestä. Viimeaikoina länsimaissa on syntynyt vapaaehtoistyöbuumi. Sitä ollaan niin välittäviä ja auttavaisia kehitysmaita kohtaan ja näytetään muille kuinka hyviä ihmisiä sitä ollaan kun reissataan toiselle puolelle maapalloa auttamaan toisia. Tärkeintä olisi kuitenkin keskittyä siihen mikä on lähellä ja huomata ihmiset, jotka ovat osa jokapäiväistä elämää. Jos kaikki ottaisivat lähimmäisensä huomioon joka hetki, olisi kaikkien maailman ihmisten hyvä olla. 

Rauhallista joulun odotusta sinne KotiSuomeen, muistakaa kaikkien kiireiden keskellä antaa myös aikaa perheelle :)

(Terveisin Intianmatkaaja, joka lähtee kohta joulunviettoon Goalle ystäviensä kanssa, tekopyhää vaiko vain ironista?)

Intialainen isäntäperheeni

Intian hyviä puolia (osa I)

Koko ajan, tietoisesti ja tiedostamatta, opin jotain uutta täällä. Sitä omaksuu uusia tapoja ajatella ja suhtautua asioihin, näkee uusia piirteitä itsessään, oppii hyväksymään itselleen kummallisia asioita jne. Monista asioista on jo tullut niin itsestäänselvyyksiä, etten edes tule ajatelleeksi niitä uusina asioina. Välillä mitä kummallisimmissa tilanteissa sitä kokee ahaa-elämyksiä ja yhtäkkiä oivaltaa uusia asioita. Yritän keräillä näitä oivalluksia ja itsestäänselvyyksiä teille luettavaksi, mutta myös itselleni ruodittavaksi jotta todella tiedostaisin kuinka paljon uusia asioita olen itse asiassa sisäistänyt täällä. Eli seuraavat tekstini tulevat olemaan tiukkaa syvällistä tavaraa, varautukaa pyörittelemään silmiänne siellä kylmässä Suomessa kun intianreissaaja alkaa lätistä hengellisistä täyttymyksistään. Hah.

Ikävä kyllä en varmaan jaksa kääntää näitä syvällisiä mietteitäni monelle kielelle (tekstin määrä tulee muuten lamauttamaan innostuneimmankin lukijan). Joten svenskikset saavat harjoittaa finskaansa ja English people, well, you can put it to google translate but...you still won't understand anything about the messed up contents when you try to translate a synthetic language like Finnish to an analytic language like English. But it'll sure be fun to read!

Toisaalta sitä ei koskaan tiedä millä kielellä tekstit tulevat, se vaihtelee päivästä päivään...

Otetaan rennosti

Täällä ollessani koen välillä olevani kontrollifriikki pahimmasta päästä. Olen kunnianhimoinen ihminen, ja tehdessäni jotain teen sitä todellakin 110 %, enkä anna itselleni lupaa lepsuilla. Vapaa-ajallani olen myös alati toteuttamassa omia pikku projektejani, en pysty yksinkertaisesti olemaan tekemättä mitään. Ystäväni Lukas, joka mieluummin ottaa vähän rennommin, kysyi minulta kerran että enkö mahdollisesti ole hiukan neuroottinen? No EN! Tai voi olla. Joka tapauksessa, täällä miltei ihailen host-siskojeni ja perheeni rentoa asennetta. Kun siskoillani on vapaapäiviä, viikkoja, koulusta he eivät oikeasti tee yhtään mitään. Saattavat istua koko päivän sisällä lötkötellen ja telkkaria katsellen. Välillä saattavat lukaista jotain läksyjä läpi ja tietysti syövät. Ja tätä jatkuu päivästä päivään ilman turhautumista tai pienintäkään tarvetta keksiä itselleen jotain oikeasti hyödyllistä tekemistä. Minä vain en ymmärrä miten he pystyvät siihen. Itse hyppisin seinille, masentuisin ja kokisin päivien menevän hukkaan ja syyttäisin itseäni saamattomuudesta.

Olemme keskustelleet Lukaksen kanssa kyseisestä asiasta, ja todenneet että hyppysellinen intialaisten rentoa asennetta ei olisi pahitteeksi minulle. Olen kuin valioesimerkki länsimaisesta tehokkuus-ajattelusta. Aika on rahaa, eikä aikaa ole koskaan riittävästi. Joka minuutti pitää käyttää hyväksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Stressataan ja kasataan itselleen niin paljon paineita, että lopuksi vain pimahdetaan tai sammutaan. Ja ketä sitten syyttää kun on itse rääkännyt itsensä loppuun? Itsepuolustuksekseni haluan kuitenkin sanoa että otan itse asiassa todella iisisti täällä. Opiskelen kannadaa, hindiä ja saksaa huvin vuoksi, ilman stressiä ja paineita. Luen kirjoja ja kirjoitan, koska se on minulle yksinkertaisesti mieluisampaa kuin tv:n tai leffojen katselu. (Uskokaa tai älkää.)

Ei siis ole ihme että ihmiset tulevat pakoon lännen stressiä ja ahdistusta tänne Intiaan tai alkavat harjoittaa itämaisia harrastuksia kuten joogaa ja meditointia kotimaassaan. Suurin osa stressipakolaisista hakeutuvat niin sanottuihin ashrameihin. Ashrameja on moneen lähtöön, mutta pääasiassa niissä kai pyritään meditoimaan ja tulemaan kosketuksiin hengellisen minänsä kanssa. Hinduismissä ashram on paikka (yleensä metsä) jonne vetäydytään vanhuusvuosina (juuri ennen kupsahtamista) ja irrottaudutaan maallisista tarpeista ja ajatuksista ja eletään luonnon ja jumalan armoilla loppuun asti. Mutta voihan sitä jo nuoremmallakin iällä oppia rentoutumaan...

Projektissamme (Environmental Education in Save Our Earth Club) on tehokkuuteni myös joutunut koettelemukselle. Asiat vain eivät hoidu täällä kädenkäänteessä eikä joka päivä tarvitse stressata ja raataa itseään loppuun. Intialaiset ottavat rennosti jopa duunissa. Mitä sitä turhaan stressaa, kyllä asiat järjestyvät aina lopulta. Tulee päiviä joina en koe tekeväni yhtikäs mitään hyödyllistä projektissa, mutta hey Amanda, take it easy, we'll do it tomorrow. Or the day after tomorrow. On siis pakko vain yrittää iloita kaikista pienistäkin edistysaskeleista ja oppia löytämään jotain hyvää joka päivästä.

Olen siis oppinut hyväksymään laiskottelun ja rennomman asenteen elämään. Itse en koskaan tule kykenemään istumaan koko päivää sisällä telkkaria töllöttäen, mutta voin ehkä antaa itselleni useammin anteeksi jos en joka päivä saavuta suuria tehokkuuspisteitä omissa silmissäni. Olen edelleenkin sitä mieltä että ilman rutiininomaista harjoittelua ja itsekuria on monia asioita vaikea saavuttaa, mutta olen oppinut huomaamaan miten hiljaa hyvä tulee, miten rennommallakin asenteella voi saavuttaa hyviä tuloksia. Kun mietin sitä stressin määrää kotimaassani, miten monet ihmiset joutuvat varhaiseläkkeelle tai teholle burn outin takia, tajuan myös miten hyödyllistä ja terveellistä on välillä sallia itsensä rentoutua. Eikä itseasiassa välillä edes riitä, krooninen stressi on kaikista paheista vaarallisin. Se tappaa nopeammin kuin tupakka (uskokaa tai älkää!). Joten yritän viedä eteenpäin tätä stressittömyden ilosanomaa rakkailleni siellä kotona (siis minä, ex-mestaristressaaja ja paineiden kasaaja). Ottakaa iisisti, älkää turhaan stressatko. Liika stressi ei auta eikä vie ketään eteenpäin. Meillä kaikilla on vain yksi elämä elettävänä, joten yritetään ottaa siitä kaikki irti, stressaamatta, ottaen iisisti. Aamen. Omm shanti shanti.

Pia viettää kissanpäiviä

Indian Functions, never be too serious or nervous

During my four months here I've come to participate in numerous functions and other festivities. It is always as disorganised as ever and you can always count on that half of the audience won't even have the smallest clue about what's going on on the scene. The speakers will be too loud or too quiet, people will speak either too close to the mic or too far from it. The children will be inpatient and loud, but still forced to sit there the whole two or three hours the program is going on.

For foreign guests it is actually quite nice. You will be honoured without any reason, because in Hinduism “guests are like gods”. You will have to sit in front of the audience, so that everyone can watch you and your extremely rare and interesting pale face and fair skin. And also your funny clothes and bored expressions of course. Almost every time around 99% of the long and boring speeches will be held in the local language, so you won't understand a word. However, to compensate this you will be given flowers and small gifts all the time, the audience giving massive applauses and incredible noise every time you stand up from you honoured seat.

Everyone who wants to participate (and even those who don't want to) can (have to) participate in the program. People who can't sing are singing, people who can't dance are dancing and people who can't talk in front of other people are making speeches. That's just the way it is. And since you are an honoured guest and a foreigner everyone is interested even in your performances (which they've never mentioned to YOU in advance). So you might have to show some “western” dance moves, give your comment on the program which you hadn't understood a word of or just simply make a nice instant speech. Never be embarrassed or shy. There is no reason and it doesn't help you in the current situation when you are forced to stand in front of the mic and speak to all those unknown and curiously staring people.

In fact, you should take everything out of these nice opportunities. When will you ever again be given such an extraordinary opportunity to waste your words on nothing, speaking as many empty formal words as you like? No one is there to criticize you or judge you, everyone will only be delighted of every word you say even if they don't even understand a word. And you can always count on that the majority of the audience won't understand a word of what you are saying. So once again, take everything out of it! Have some humour and make the most formal speech ever, thanking everyone from cook to principal to the neighbour hood dog. It is your opportunity to shine even once in your life. Don't waste it!

Kotikuvia/Hembilder

Ollaan jo joulukuussa ja viime sunnuntaina oli ensimäinen adventti. Puhuttuani oman perheeni ja muiden rakkaiden kanssa tajuan kuinka paljon kaipaan Suomen joulua ja joulutunnelmaa. Yritän selittää kaikille täällä että Suomessa me lauletaan melankolisia ja ehkä vähän surullisiakin joululauluja ja että joulu meille on harras juhla. Mutta en kyllä tiedä mikä "harras" on enkuksi...

Mutta on meilläkin tunnelmaa. Illalla amma laittoi valoja palamaan ulos ja mulle tuli melkein jouluinen olo. Öljyvalot/lyhdyt mitkä lie, ovat kuitenkin hindurituaaleja. 

Det är redan december och förra söndagen var det första advent. Efter att ha talat med mina nära och kära där hemma har jag insett hur mycket jag saknar den finska julen. Jag har försökt förklara här att i Finland sjunger vi melankoliska och ibland även sorgliga julsånger. Att vi har en uniks stämning.

Men visst har vi stämning här också. På kvällen tände amma små ojlelyktor/lampor utanför huset. Ljusen är ju nog faktiskt en del av hinduritualer, men för mej får de representera julstämning.

Kavia on talossamme asuva intialainen PG (paying guest). Hän työskentelee pankissa täällä Hunsurissa ja asuu nykyään luonamme. Viikonloppuisin hän mene yleensä perheensä luo Madikeriin. Kavia on todella mukava ja hän on nykyään myös minun kannada ja hindi-opettajani. Vaikka välillä kyllä pelkään että rasitan uutta ystävääni liiaksi innokkaalla opiskelullani...

Kavia är en ung indisk tjej som flyttat in hos oss. Hon är sk PG (paying guest) och jobbar i en bank här i Hunsur. Om veckosluten går hon och hälsar på sin familj i Madikeri. Kavia är mycket trevlig och är även min personliga kannada och hindi-lärare. Fast ibland är jag nog lite orolig för att trötta ut henne för mycket med mitt ivriga studerande...

Sain ensimäistä kertaa syödä "Ragi Mudde"a. Amma on kai pelännyt että paikallinen erikoisuus on liian erikoinen makuuni. Ei hirssijauhosta ja vedestä pyöritetty pallo tosi edes maistu millekään. Ragi muddea syödessä on ihan oma tekniikka. Sitä ei pidä missään nimessä pureskella, vaan pieniä palasia pyöritellään samabrissa (kastikkeessa) ja sitten vaan nielaistaan. Välillä ragi kyllä tarttui mukavasti kitalakeen, mutta muuten selvisin koettelemuksesta melko hyvin. Luulen että perhe on minusta ylpeä. Voisin itse asiassa syödä ragia useamminkin!

För första gången fick jag äta "Ragi Mudde" i familjen. Jag tror amma har tänkt att den lokala läckerheten är möjligen lite för extrem för oss volontärer. Men den mjuka hirsbollen smakar nog inte så mycket till någonting. Det finns en speciell teknik för att äta ragi mudde. Man skall absolut inte tugga den, utan man rullar små bitar i såsen och sedan bara sväljer man. Ibland fastande en del i svalget, men annars klarade jag av ragi mudden ganksa så bra. Jag tror min familj är stolt över mej. Egentligen skulle jag kunna äta ragi mudde lite oftare!

Pia sai ihan normaalia riisiä. Rice and sambar on rakas illallisemme, joka ilta. Eli riisiä ja kastiketta. Saamme aina taistella amman kanssa siitä, kuinka paljon ruokaa hän meille pistää, sillä jos hän saisi päättää me söisimme riisiä halkeamispisteeseen asti.

Pia fick helt normalr ris. Rice and sambar är vår favorit middag, dvs den enda samma middag vi får varje kväll. Ris och sås. Vi får alltid slåss med amma om hur mycker mat hon sätter, för om hon fick sin vilja fram skulle vi äta ris ända till sprängningsgränsen.

Pia, joka aluksi vihasi Pussua (kissaamme), on löytänyt tästä villistä intian kasvatista uuden ystävän. Kisuli rakastaa Pian makuupussia ja luulen että se myös lohduttaa sydänsuruista kärsivää ystävääni.

Pia, som i början hatade Pussu (katten), har funnit en ny vän hos vår havlvvilda tigerkatt. Katten älskar Pias sovpåse och jag tror att den också tröstar min lidande vän (kärleksbekymmer).

Kouluvierailuista

Ympäristöprojektissamme vierailemme eri kouluissa Hunsurissa ja lähialueilla. Ensimäisellä vierailulla esittelemme kaikki tarjoamamme ilmaiset ympäristöohjelmat ja keskustelemme sopivista päivämääristä. Useimmiten meidät otetaan erittäin hyvin vastaan ja saatamme jopa juoda kupposet chaita rehtorin kanssa.

Jaamme kouluille esitteitä, missä lukee kaikki tarvittava tieto ohjelmista ja yhteystiedoistamme jne. Joissain kouluissa rehtorit lukevat paperit läpi erittäin tarkasti ja toisissa he tuskin vilkaisevatkaan yksityiskohtia vaan tiedustelevat heti milloin meidän olisi mahdollista tulla.

Ohjelmamme:

Powerpoint Presentations:

1. Global Warming and its effects on Agriculture

2. Global Warming and its effects on Biodiversity

3. Global Warming and its effect on Oceans/Marine life

4. Genetically Modified Foods

5. Plastic Pollution

6. Toxic e-waste

7. Renewable Energy Resources

8. Fertilizers and Pesticides, effect on environments and ecosystems

9. Importance of the Western Ghats

10. Are alcohol/tobacco/drugs necessities for the sustenance of human life?

Documentaries and interactive questions:

1. Home -documentary (English, Kannada)

2. Secrets of the King Cobra (English)

3. An Inconvenient Truth (English, Kannada)

Toisella vierailullamme olemme valmistelleet vedettävän ohjelman ja meillä on muistitikut ja läppärit mukana. Ne ovat aina yhtä yllättyneitä kouluissa kun me tulla tupsahdamme sinne varovasti muistuttaen että tänään meidän oli määrä pitää ympäristöohjelmaa täällä. Päivämäärien sopiminen etukäteen ei periaatteessa merkitse mitään kouluille, mutta jatkamma käytäntöä ihan itsemme takia. Hyvin nopeasti ne kuitenkin järkäävät meille luokkahuoneen tai juhlasalin täyteen oppilaita. Olemme tottuneet odottamaan ja meillä on kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa. Siitä huolimatta meinaa kuitenkin välillä palaa hermo kun vähemmän hauskoja ylllätyksiä tulee esiin. Kuten esimerkiksi ettei koululla ole piuhaa, millä yhdistää läppäri projektoriin, tai koululle ei edes ole projektoria tai screeniä. Viime viikolla sain kuulla viisi minuuttia ennen yksityiskohtaista ja hyvin tieteellisen monimutkaista GMO powerpointtiani, ettei yleisöni oikeastaan edes ymmärrä englantia. Jotkut asiat olisi hyvä tietää etukäteen kun kuitenkin keskustelemme aina hyvissä ajoin opettajien ja rehtorien kanssa.

Kouluilla on erinlaisia motiiveja kiinnostua meidän ympäristöohjelmista, Tässä tulee pieni lista eri esimerkeistä.

Opettajat saavat vapaa-aikaa. Kun tulemme vetämään ympäristöohjelmia ei opettajien tarvitse pitää oppitunteja, ja he voivat ottaa rennosti ja seuraten meidän esitelmiämme. Ei siis ole kovin yllättävää että he sullovat luokkahuoneet mahdollisimman täyteen oppilaita, niin että mahdollisimman moni opettaja saa ottaa rennosti. Yleensä ohjelmiamme seuraa myös 3-6 opettajaa, ja välillä mietityttää, eikö heilä ole mitään parempaa tekemistä?

Ulkomaalaisten/valkoihoisten vierailu nostaa koulun statusta. Monissa kouluissa meidän kunniaksemme järkätään melkein nolottavan juhlallisia juhlallisuuksia, kun kuitenkin tulemme vain näyttämään luontodokkarin tai pitämään yhden powerpoint-esitelmän. Hirveästi puheita pidetään puolin ja toisin ja meille jaetaan ties mitä hauskoja pikku lahjoja. Näissä tapauksissa itse ohjelmamme sisällöllä ei ole sen suurempaa merkitystä, vaan itse vouhotus meidän ympärillä on pääasia.

Tekemisen puute. Joissain kouluissa sitä huomaa ettei opettajien työmoraali ole kovin korkealla, tai sitten niin ettei opettajia edes ole tarpeeksi kaikille oppilaille. Meidän veirailumme ovat siis erittäin tervetulleita kun he saavat edes jotain ohjelmaa oppilailleen.

Olemmehan toki myös vierailleet kouluissa, joissa ohjelmiamme kohtaan osoitetaan todella suurta kiinnostusta. Suurimmaksi osaksi ihmiset ovat sitä mieltä että ympäristöasiat ovat tärkeitä, mutta kuitenkin liian usein ensimäinen kouluvierailumma päättyy rehtorin lupaukseen ottaa meihin yhteyttä myöhemmin. Tiedämme kaikki ettei niin tule kuitenkaan koskaan tapahtumaan.. Joskus sitä tuntee itsensä ikään kuin huijatuksi, kun intialainen tapa on aina osoittaa ylenpalttista ystävällisyyttä ja kiinnostusta vaikkei sitä sitten käytännössä kuitenkaan edes viitsi pitää lupauksiaan ottaa meihin yhteyttä ja järkätä sopiva päivämäärä. Mutta kai tämäkin on osa kulttuurien kohtaamista. Me olemme tulleet tänne kenenkään pyytämättä, joten on myös meidän velvollisuutemme yrittää olla ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä ja antaa anteeksi näille ihmisille heidän eriävät käytäntönsä ja tapansa. Ongelmia on välillä niin paljon ettei niitä kaikkia edes kannata ruotia tässä tekstissä. Parasta on vain yrittää ummistaa silmänsä epäkohdille ja iloita niistä pienistä onnistumisista, joita välilllä tulee vastaan, muuten sitä ei kyllä jaksaisia kovin kauan. Muuten olisimme varmaan antaneet periksi jo kauan sitten.