Goa and so much more

Galgibag

Agonda

Palolem

hundemüde

I could have a future as a tattoo artist...

äiti <3

Beautiful Pia

Evening at Turtle Beach

Reckless driving

they are always in the way...

Beautiful Jorinna

New Years Eve

Pina Coladas

Charming Alex

Back to Normal

After two weeks of Goa and a group of wonderful people, too many Kingfishers and too much sun and salty water I'm only wondering how long it will take for me to adapt to the real world again. I'm back in Hunsur and everything is as it used to be here; the family, the everyday chores and the village with its people and the Indian everyday life. But at the same time nothing is the same any more and it feels so hard to accept it.

I have only one month left in the project. It feels like the end already and I really wonder how I will get myself motivated for these last couple of weeks. I've tried to do my best in the existing circumstances, I've forced myself not too be too sceptical or too cynical and to keep my motivation up. But now I have only so little time left that I'm giving in for the temptation to just let it be and to give up with trying to get it working any more.

I didn't expect myself to become this melancholic after these past two weeks. But as we in the beginning of the holidays joked about "borrowing happiness" from the next day when drinking beer, it turned out to be quite true in the end. The last two weeks I really borrowed lots of happiness and now it is time to pay it back. Don't get me wrong now, I didn't drink that much beer, it was the whole holiday, the people the relaxing days on the beach and everything. The comfortable paradise bubble that enfolded us those days. But now it is time to get back to normal.

Next week we will start working with Pia again. Her friends will fly back to Germany and the other Hunsur Germans will one by one start returning to their host families and their Indian lives. Not all of them though, Lukas won't be coming back any more and our Save Our Earth Club-team will be reduced to only the two of us, Pia and I. It feels so strange, the last four months we've been working together everyday and then travelling the weekends as well. And now, suddenly, it is not like that any more. It feels quite empty at the moment.

I will briefly explain my plans for the rest of my stay here in India. I will be working in the project till the end of January. The 30th my Mum will arrive and we will be travelling almost three weeks together. Our plan so far is to go to Kerala and maybe the Lakshadweep Islands. When my mum flies back to Finland I will take the train to the East Cost and go to Sadhana Forest in Auroville, to volunteer for three to four weeks. After Sadhana Forest I will go to Bangalore to catch my flight at the 16th of March. The 17th I will be back at home, after seven and a half months of India.

Never before have the New Year felt like such a turning point in my life. I almost feel like I'm already coming home. Just have to finish a few things first... :D

Office Work

Save Our Earth Club Family Picture

Pondy

Nishkals last GTG :(

Pondy, pondy, pondy

Nenäkoru / Näspiercing

Noniin, aion nyt tunnustaa teille kaikille rakkaille siellä kotona että otin ihan ihka oikean nenäkorun! Kuvassa alla näette lävistys studion (läppäläppä, en tiedä mikä pölyinen pikkupuoti se oli, mutta sinne paikalliset meidät opastivat). Lävistäjä oli nuori jätkä, vaikutti kuitenkin tehneen lävistyksiä ennenkin, tai sitten vain esitti itsevarmaa. Solveig otti kaksi uutta korvaläväriä ja minä sitten nenälävärin. Ei se ollut kuin 10 sekuntia sanoinkuvailematonta kipua, aiva kuin joku olisi ollu leikkaamassa nenää irti. No ei vaan. Oli meillä desinfiontiainekin mukana, joten turvallisesti saimme haavat puhdistettua. Viikko on jo kulunut eikä ongelmia ole (ainakaan vielä) osunut tielle. Jeij :)

Tänkte sen också bekänna här en gång för alla att jag faktiskt tog en riktigt näspiercing. I bilden nedan kan ni se piercings-salongen (skämt o sido, vet inte vad det var för en dammig liten vrå, men de lokala visade oss dit). En ung kille stack hålen i Solveigs öron och min näsa. Han verkade vara en erfaren piercare, eller sen spelade han bara mer självsäker än han egentligen var. Lite spännande var det nog, men sist o slutligen var det bara 10 sekunder av ofattbar smärta, som om någon skulle ha försökt skära av hela näsan..Nonej, int ska man överdriva. Vi hade t.o.m. desinfieringsmedel med oss, så det var septiskt godkännbart och allting. Det har gått en vecka nu och jag är ännu vid liv, näsan välbehållen. jeij :)

piercing saloon

spot the difference...

'

Yhteisöllisyydestä ja perherakkaudesta (Intian hyviä puolia osa II)

Intia on maailman toiseksi väkirikkain valtio. Tässä maassa asuu 1.2 miljardia ihmistä, suurin osa kylkikyljessä naapurin kanssa, ilman yksityisyyttä, ilman omaa tilaa. Länsimaiseen mediaan ennättävät vain kaikki huonot uutiset, yksittäiset kauhutapaukset raiskauksista ja joukkohysterioista. Mietimme että onpa se hullu ja vaarallinen maa. Ihan liikaa ihmisiä ja hulluja siellä. Uutisotsikoksi ei kuitenkaan pääse kaikista uskomattomin uutinen, nimittäin että suurin osa näistä 1.2 miljardista ihmisestä elää itse asiassa rauhallista yhteiseloa vaikka tilaa ei ole, eikä tarpeeksi vettä tai ruokaa. Sitä voi aina spekuloida miten oma länsimainen valtio suoriutuisi moisesta väenpaljoudesta ja riittämättömistä varoista...

Intiassa on opittu elämään lähellä kanssaihmistä (muita vaihtehtoja ei ole edes ollut tarjolla). Yhteisöllisyyden kiteytymä on intialainen perhe, joka saattaa koostua parista henkilöstä koknaiseen kylään.

Täällä perhe on kaikki kaikessa. Oli se sitten millainen perhe vaan, olivatpa sukulaiset tai lähimmäiset kuinka hulluja tai hankalia, he ovat silti aina perhettä ja perhe pitää yhtä loppuun asti. En usko, että pystyn edes kunnolla tajuamaan kuinka tärkeä perhe näille ihmisille on. En tarkoita etteikö oma perheeni olisi minulle tärkeä, mutta täällä sitä ollaan ihan eri tavalla riippuvaisia toisistaan. Kun puhuin intialaisen siskoni kanssa avioliitosta, hän sanoi haluavansa naida sotilaan. Ihmettelin miksi, ja 16 vuotias siskoni vastasi ihan tosissaan että sotilaana miehen on oltava poissa kotoa puolustamassa isänmaata, ja tällöin siskoni voi rauhassa olla äitinsä ja siskonsa kanssa kotona. Nuorempi siskoni ei halua mennä Mysoreen opiskelemaan (vaikka siellä olisi luultavasti paremmat mahdollisuudet), sillä hän haluaa olla kotona lähellä äitiä. Äidin ollessa edes yhdenkin illan poissa siskoni on ihan masentunut ja äidin palatessa hän herää ikäänkuin uudelleen henkiin. Parasta murrosikäisten siskojeni elämässä on lomapäivinä laiskotella kotona äidin kanssa, katsellen saippuasarjoja telkkarista ja välillä tehdä ruokaa ja juoda chaita.

Välillä vain mietin millainen itse olin 14 ja 16 vuotiaana. Kuinka en kestänyt ainuttakaan perjantai tai lauantai-iltaa kotona ja kuinka koko ajan piti olla menossa jonnekin, niin että sitä ehti juuri ja juuri nähdä perheensä iltaisin. Mutta ei meitä kai voi liiaksi vertailla, olemme kahden totaalisesti erinlaisen kulttuurin kasvatteja. Heidän on kuitenkin välillä vaikea ymmärtää mikä meidät länsimaiset nuoret ajaa yksin toiselle puolelle maapalloa. Eikö ole äitiä ikävä? Miten kestämme niin kauan erossa perheestämme?

Olemme individualisteja, oman onnemme seppiä. Perheessä roikkuminen on nössöä ja joku on mennyt pieleen jos ei ole onnistunut itsenäistymään tarpeeksi nopeasti. Perhe on meille pahin, se on tiellä ja se velvoittaa. Mieluiten eläisimme vain omaa elämäämme juuri niin kuin itse haluamme. On ärsyttävää olla riippuvainen muista, sitä ei halua olla rajoittunut. Länsimaiset ystäväni täällä valittavat usein miten hankalaa on kun pitää noudattaa yhteisiä ruokailuaikoja ja aina olla riippuvainen isäntäperheestä. Milloin voin pestä vaatteeni? Milloin voin mennä nukkumaan ja milloin on herättävä? Mihin aikaan on tultava lounaalle/päivälliselle jne. Haluamme elää itsenäistä elämää ja syödä ja nukkua milloin huvittaa, muista riippumatta!

Kaikessa on puolensa. Itse olen sitä mieltä että meillä on paljon opittavaa intialaisten perherakkaudesta ja yhteisöllisyydestä (kuten heilläkin olisi varmaan oppimista meidän itsenäisyydestämme). Tai ehkä kyse on muistamisesta. Milloin aloimme välittää vain itsestämme ja omasta elämästämme? Milloin omasta elämästä tuli niin tärkeä että perhe unohtui ja itsenäisyys merkitsi kaikista velvollisuuksista irrottautumista? Itsekin mietin että pitää nopeasti muuttaa pois kotoa niin että pääsee itsenäistymään ja on pois vanhempien jaloista. Ja tottakai omien aikataulujen joustavuuskin houkutti ja oma, ihan iki oma itsenäinen elämä. Intiassa lapsukaiset asuvat kotona kunnes menevät naimisiin. Moderneissa piireissä, missä nuoret opiskelevat ja hankkivat itselleen ammatin he voivat elellä kotosalla lähemmäs kolmekymppisiksi. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Nämä nuoret intialaiset eivät ole itsenäistymättömiä nössöjä, päinvastoin, he onnistuvat olemaan sekä itsenäisiä nuoria että välittäviä ja muut huomioon ottavia ihmisiä. Välillä melkein ärsyttää kun muut vapaaehtoiset valittavat aikatauluista ja riippuvuudesta perheeseen, iloitsisivat sen sijaan yhteisöllisyydestä ja näkisivät perheen hyvät puolet. Tajuaisivat että itse asiassa se tekee heille hyvää kun välillä pitää ottaa muutkin huomioon, kun pelkän oman navan tuijottaminen ei käykään päinsä.

Ihailen intialaisten rauhallista yhteiseloa. On haasteellista elää niin tiukasti yhdessä niin monen ihmisen kanssa, se vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. Myöskin kodin ulkopuolella ihmiset ovat todella kärsivällisiä ja hienotunteisia. Hyvin harvoin kukaan rähinöi täyteen ahdetussa bussissa tai kaoottisessa liikenteessä. Kun kaikki yrittävät ottaa muut huomioon on itsellään myös hyvä olla. Täällä todella välitetään lähimmäisestä. Viimeaikoina länsimaissa on syntynyt vapaaehtoistyöbuumi. Sitä ollaan niin välittäviä ja auttavaisia kehitysmaita kohtaan ja näytetään muille kuinka hyviä ihmisiä sitä ollaan kun reissataan toiselle puolelle maapalloa auttamaan toisia. Tärkeintä olisi kuitenkin keskittyä siihen mikä on lähellä ja huomata ihmiset, jotka ovat osa jokapäiväistä elämää. Jos kaikki ottaisivat lähimmäisensä huomioon joka hetki, olisi kaikkien maailman ihmisten hyvä olla. 

Rauhallista joulun odotusta sinne KotiSuomeen, muistakaa kaikkien kiireiden keskellä antaa myös aikaa perheelle :)

(Terveisin Intianmatkaaja, joka lähtee kohta joulunviettoon Goalle ystäviensä kanssa, tekopyhää vaiko vain ironista?)

Intialainen isäntäperheeni

Intian hyviä puolia (osa I)

Koko ajan, tietoisesti ja tiedostamatta, opin jotain uutta täällä. Sitä omaksuu uusia tapoja ajatella ja suhtautua asioihin, näkee uusia piirteitä itsessään, oppii hyväksymään itselleen kummallisia asioita jne. Monista asioista on jo tullut niin itsestäänselvyyksiä, etten edes tule ajatelleeksi niitä uusina asioina. Välillä mitä kummallisimmissa tilanteissa sitä kokee ahaa-elämyksiä ja yhtäkkiä oivaltaa uusia asioita. Yritän keräillä näitä oivalluksia ja itsestäänselvyyksiä teille luettavaksi, mutta myös itselleni ruodittavaksi jotta todella tiedostaisin kuinka paljon uusia asioita olen itse asiassa sisäistänyt täällä. Eli seuraavat tekstini tulevat olemaan tiukkaa syvällistä tavaraa, varautukaa pyörittelemään silmiänne siellä kylmässä Suomessa kun intianreissaaja alkaa lätistä hengellisistä täyttymyksistään. Hah.

Ikävä kyllä en varmaan jaksa kääntää näitä syvällisiä mietteitäni monelle kielelle (tekstin määrä tulee muuten lamauttamaan innostuneimmankin lukijan). Joten svenskikset saavat harjoittaa finskaansa ja English people, well, you can put it to google translate but...you still won't understand anything about the messed up contents when you try to translate a synthetic language like Finnish to an analytic language like English. But it'll sure be fun to read!

Toisaalta sitä ei koskaan tiedä millä kielellä tekstit tulevat, se vaihtelee päivästä päivään...

Otetaan rennosti

Täällä ollessani koen välillä olevani kontrollifriikki pahimmasta päästä. Olen kunnianhimoinen ihminen, ja tehdessäni jotain teen sitä todellakin 110 %, enkä anna itselleni lupaa lepsuilla. Vapaa-ajallani olen myös alati toteuttamassa omia pikku projektejani, en pysty yksinkertaisesti olemaan tekemättä mitään. Ystäväni Lukas, joka mieluummin ottaa vähän rennommin, kysyi minulta kerran että enkö mahdollisesti ole hiukan neuroottinen? No EN! Tai voi olla. Joka tapauksessa, täällä miltei ihailen host-siskojeni ja perheeni rentoa asennetta. Kun siskoillani on vapaapäiviä, viikkoja, koulusta he eivät oikeasti tee yhtään mitään. Saattavat istua koko päivän sisällä lötkötellen ja telkkaria katsellen. Välillä saattavat lukaista jotain läksyjä läpi ja tietysti syövät. Ja tätä jatkuu päivästä päivään ilman turhautumista tai pienintäkään tarvetta keksiä itselleen jotain oikeasti hyödyllistä tekemistä. Minä vain en ymmärrä miten he pystyvät siihen. Itse hyppisin seinille, masentuisin ja kokisin päivien menevän hukkaan ja syyttäisin itseäni saamattomuudesta.

Olemme keskustelleet Lukaksen kanssa kyseisestä asiasta, ja todenneet että hyppysellinen intialaisten rentoa asennetta ei olisi pahitteeksi minulle. Olen kuin valioesimerkki länsimaisesta tehokkuus-ajattelusta. Aika on rahaa, eikä aikaa ole koskaan riittävästi. Joka minuutti pitää käyttää hyväksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Stressataan ja kasataan itselleen niin paljon paineita, että lopuksi vain pimahdetaan tai sammutaan. Ja ketä sitten syyttää kun on itse rääkännyt itsensä loppuun? Itsepuolustuksekseni haluan kuitenkin sanoa että otan itse asiassa todella iisisti täällä. Opiskelen kannadaa, hindiä ja saksaa huvin vuoksi, ilman stressiä ja paineita. Luen kirjoja ja kirjoitan, koska se on minulle yksinkertaisesti mieluisampaa kuin tv:n tai leffojen katselu. (Uskokaa tai älkää.)

Ei siis ole ihme että ihmiset tulevat pakoon lännen stressiä ja ahdistusta tänne Intiaan tai alkavat harjoittaa itämaisia harrastuksia kuten joogaa ja meditointia kotimaassaan. Suurin osa stressipakolaisista hakeutuvat niin sanottuihin ashrameihin. Ashrameja on moneen lähtöön, mutta pääasiassa niissä kai pyritään meditoimaan ja tulemaan kosketuksiin hengellisen minänsä kanssa. Hinduismissä ashram on paikka (yleensä metsä) jonne vetäydytään vanhuusvuosina (juuri ennen kupsahtamista) ja irrottaudutaan maallisista tarpeista ja ajatuksista ja eletään luonnon ja jumalan armoilla loppuun asti. Mutta voihan sitä jo nuoremmallakin iällä oppia rentoutumaan...

Projektissamme (Environmental Education in Save Our Earth Club) on tehokkuuteni myös joutunut koettelemukselle. Asiat vain eivät hoidu täällä kädenkäänteessä eikä joka päivä tarvitse stressata ja raataa itseään loppuun. Intialaiset ottavat rennosti jopa duunissa. Mitä sitä turhaan stressaa, kyllä asiat järjestyvät aina lopulta. Tulee päiviä joina en koe tekeväni yhtikäs mitään hyödyllistä projektissa, mutta hey Amanda, take it easy, we'll do it tomorrow. Or the day after tomorrow. On siis pakko vain yrittää iloita kaikista pienistäkin edistysaskeleista ja oppia löytämään jotain hyvää joka päivästä.

Olen siis oppinut hyväksymään laiskottelun ja rennomman asenteen elämään. Itse en koskaan tule kykenemään istumaan koko päivää sisällä telkkaria töllöttäen, mutta voin ehkä antaa itselleni useammin anteeksi jos en joka päivä saavuta suuria tehokkuuspisteitä omissa silmissäni. Olen edelleenkin sitä mieltä että ilman rutiininomaista harjoittelua ja itsekuria on monia asioita vaikea saavuttaa, mutta olen oppinut huomaamaan miten hiljaa hyvä tulee, miten rennommallakin asenteella voi saavuttaa hyviä tuloksia. Kun mietin sitä stressin määrää kotimaassani, miten monet ihmiset joutuvat varhaiseläkkeelle tai teholle burn outin takia, tajuan myös miten hyödyllistä ja terveellistä on välillä sallia itsensä rentoutua. Eikä itseasiassa välillä edes riitä, krooninen stressi on kaikista paheista vaarallisin. Se tappaa nopeammin kuin tupakka (uskokaa tai älkää!). Joten yritän viedä eteenpäin tätä stressittömyden ilosanomaa rakkailleni siellä kotona (siis minä, ex-mestaristressaaja ja paineiden kasaaja). Ottakaa iisisti, älkää turhaan stressatko. Liika stressi ei auta eikä vie ketään eteenpäin. Meillä kaikilla on vain yksi elämä elettävänä, joten yritetään ottaa siitä kaikki irti, stressaamatta, ottaen iisisti. Aamen. Omm shanti shanti.

Pia viettää kissanpäiviä

Indian Functions, never be too serious or nervous

During my four months here I've come to participate in numerous functions and other festivities. It is always as disorganised as ever and you can always count on that half of the audience won't even have the smallest clue about what's going on on the scene. The speakers will be too loud or too quiet, people will speak either too close to the mic or too far from it. The children will be inpatient and loud, but still forced to sit there the whole two or three hours the program is going on.

For foreign guests it is actually quite nice. You will be honoured without any reason, because in Hinduism “guests are like gods”. You will have to sit in front of the audience, so that everyone can watch you and your extremely rare and interesting pale face and fair skin. And also your funny clothes and bored expressions of course. Almost every time around 99% of the long and boring speeches will be held in the local language, so you won't understand a word. However, to compensate this you will be given flowers and small gifts all the time, the audience giving massive applauses and incredible noise every time you stand up from you honoured seat.

Everyone who wants to participate (and even those who don't want to) can (have to) participate in the program. People who can't sing are singing, people who can't dance are dancing and people who can't talk in front of other people are making speeches. That's just the way it is. And since you are an honoured guest and a foreigner everyone is interested even in your performances (which they've never mentioned to YOU in advance). So you might have to show some “western” dance moves, give your comment on the program which you hadn't understood a word of or just simply make a nice instant speech. Never be embarrassed or shy. There is no reason and it doesn't help you in the current situation when you are forced to stand in front of the mic and speak to all those unknown and curiously staring people.

In fact, you should take everything out of these nice opportunities. When will you ever again be given such an extraordinary opportunity to waste your words on nothing, speaking as many empty formal words as you like? No one is there to criticize you or judge you, everyone will only be delighted of every word you say even if they don't even understand a word. And you can always count on that the majority of the audience won't understand a word of what you are saying. So once again, take everything out of it! Have some humour and make the most formal speech ever, thanking everyone from cook to principal to the neighbour hood dog. It is your opportunity to shine even once in your life. Don't waste it!