Pahamaineinen Intia

Kirjoitan nyt tämän tekstin suomeksi monesta syystä. Ensinnäkin, vaikeimmista asioista ja syvimmistä tunteista on aina helpointa kirjoittaa omalla äidinkielellään. Toiseksi, tätä tekstiä ei muiden kuin suomea osaavien tarvitse lukea tietyistä syistä. Kolmanneksi, minun on hyvä välillä muistuttaa itseäni oman äidinkieleni olemassaolosta...

Noniin, kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kaikilta raiskausuutisilta Intiasta. Viime talvena (2012) Intian maine koki kovan kolauksen poikkeuksellisen raaan raiskaustapauksen tultua julkisuuteen. Viime vuoden aikana naisiin kohdistuvien seksuaalirikosten määrä oli tilastojen mukaan kasvanut huimasti. Selvemmin sanottuna, yhä useammat naiset kertovat heihin kohdistuneesta väkivallasta, jonka takia tilastoihin saadaan isompia numeroita. Intian maine raiskauskeskuksena on valitettava, ja sen seuraukset ovat tulleet huomattua, esimerkiksi hiljaisella Goalla jouluna ja uutena vuotena. Itse lähdin viime elokuussa tänne välittämättä liiaksi maan huonosta maineesta naisia kohtaan ja siedin kaikki kauhistuneet kommentit ihmisten kuullessa matkastani. Yksittäisten tapausten yleistäminen tähän valtavaan maahan, missä asuu 16% koko maapallon väestöstä on typerää, mutta silti ihmisten huoleen on syytä. Välillä on niin vaikea tietää miten näihin asioihin pitäisi suhtautua. Krooninen pelko ja ennakkoluuloisuus ei auta ketään eikä tee ajastani täällä yhtään hauskempaa. Naiivi hyväuskoisuus ja uhkarohkeus on sekin tyhmää. Joten miten löytää kultainen keskitie? Vai onko sellaista edes löydettävissä...

Viime päivien aikana julkisuuteen pupahti taas pari uutta tapausta. On jotenkin ironista, että asuessani itse täällä Intiassa en kuule näitä uutisia, mutta ystäväni ja sukulaiseni Suomessa raportoivat minulle aina pikimmiten kaikista Intiaa koskevista kauheuksista. Yksi tapauksista koski 18 vuotiasta saksalaistyttöä, joka raiskattiin Mangaloresta Chennaihin menevässä junassa. Kyseinen tyttö on vapaaehtoistyöläinen ja oli kanssani samalla tutustumisviikolla Kundapurissa, olemme jopa ystäviä facebookissa. En oikeastaan tunne häntä, mutta selaillessani hänen iloisia facebook kuviaan Intiasta minut valtasi nopeasti hirveä ahdistus. Yhtäkkiä se tulikin liian lähelle, se mitä tälle tytölle oli tapahtunut oli niin totta ja niin todellista. Se olisi voinut olla kuka vaan meistä. Olen itse matkustanut Chennai Mysore väliä yksinkin yöjunassa, ja tulen vielä matkustamaan itärannikolle mennessäni Sadhana Forest-projektiin. Useimmiten en ole kovin peloissani, mutta tunnen alati että minun pitäisi olla kaikkien muiden takia. Se on vain niin ärsyttävää ja niin väärin, että naisena sitä ei voi olla täysin itsenäinen kun täällä matkustaa. En halua olla kenestäkään riippuvainen reissuillani, mutta silti järjen ääni sanoo että yksin matkustaminen on tyhmää ja uhkarohkeaa.

On myöskin todella vaikeaa välillä elää kahdessa todellisuudessa samaan aikaan. Suurin osa ihmisistä siellä, jotka eivät koskaan ole käyneet Intiassa, ovat jo mielissään rakentaneet kauhean kuvan tästä maasta ja sen raaoista ihmisistä ja katastrofeista. Sille ei voi mitään, media on muovaa kuviamme todellisuudesta enemmän kuin tajuamme. Mutta silti, onko niin vaikea uskoa että elämä täällä on ihan normaalia? Ihan tavallista, jokapäiväistä ja turvallistakin. Että hirveitä asioita sattuu, ja hulluja tähän maahan kyllä mahtuu, 16 % maailman väestöstä ahdettu vain 2% sen pinta-alasta, mutta enimmäkseen elämä on ihan normaalia. Sitä on vaikea selittää ja varmasti vielä vaikeampaa uskoa, kun vain kuulee kaikista kauheuksista. Minkäs sille mahtaa. Kaikesta huolimatta haluaisin vain ihmisten tietävän ettei Intia ole niin extremeä koko ajan. Ehkä se oli alussa kaikkine kummallisuuksineen, mutta tällä hetkellä en edes keksi blogiaiheita kaiken tuntuessa niin normaalilta ja melkein tylsältä.

Mutta vielä lyhyesti takaisin raiskaus-maineeseen. On totta että Intiassa on suuri ongelmia naisten aseman ja seksuaalirikosten saralla. Intiassa on vaikka kuinka paljon muitakin ongelmia, aina ympäristöasioista ja köyhyyteen jne. Hirveitä asioita tapahtuu, mutta niiden ei saisi antaa lannistaa. Saksalaistyttö on kuulemani mukaan melkein kunnossa, ottamatta huomioon psyykkisiä traumja ja vammoja, joista en voi tietää. Hän aikoo kai jatkaa vapaaehtoistyötään, jos ymmärsin oikein. En nyt tiedä miten lopettaisin tämän blogitextin fiksusti ilman yltiö naiiveja tai idealistisia iskulauseita, mutta haluan uskoa ja toivon, että Intia on kaikesta huolimatta menossa oikeaan suuntaan. Pikkuhiljaa asiat paranevat ja maailma muuttuu. (sieltä se tulikin).